Melkein sukellusonnettomuus
Oli lauantaipäivä, 30 tammikuuta 1972. Pakkasta oli noin 25 astetta. Olin saapunut sukellusparini Jorkka Lindqvistin ja köysimiehemme, järvipelastusseuran taloudenhoitajan Mikko Jämiän kanssa Kuhmoisiin Ruolahden kylään. Olimme kuuleet, että kylän rannasta lähtevällä jäätiellä, noin 1,5 kilometrin päässä rannasta, oli traktori vajonnus jäihin. Syvyys uppoamispaikalla oli luotausten sekä karttojen mukaan noin 18 metriä. Paikalle oli tuotu TVH:n käyttämä taukotupa lämmittelytilaksi ja suuren avannon päälle oli koottu hirsistä tehty nostopukki. Nostotouhussa oli apuna noin 10-15 kylän miestä, yksi traktori sekä uponneen traktorin kuljettaja.
Haastattelimme uponneen traktorin kuljettajaa, joka kertoi avautuvan turvakaton olleen hänen pelastuksensa. Sitä kautta hän oli onnistunut pääsemään pois vajoavasta surmanloukusta. Jäälle päästyään miehen edessä oli ollut vielä 1,5 kilometrin matka maataloon. Matkan aikana märät vaatteet olivat jäätyneet niin pahoin, että housut olivat katkenneet polvien kohdilta.
Olin valmistautunut tähän sukellukseen edellisenä päivänä käymällä palolaitoksella täyttämässä seiskan patterini sekä katsomalla, että kaikki tarvittavat sukelluskamat ovat mukana. Puimme sukellusvarusteet päälle maantalossa ja sieltä meidät vietiin autolla traktorin uppoamispaikalle. Avannon reunalla suoritimme normaalit rutiinit: räpylät jalkaan, maski nenälle, turvaköysi matkaan ja veteen. Veden lämpötila oli +3 astetta, joka tuntui tavattoman kylmältä, koska silloinen sukelluspukuni oli vuoriton neopreenipuku ja puvun alla oli ainoastaan uimahousut.
Sukelsimme suoraan pohjaan, harjanteelle, joka oli sillä kohtaa allamme ja totesimme, että vettä oli noin 18 metriä, mutta traktoria ei näkynyt. Harjanteen reunalla näkyi traktorin putoamispaikka sekä jäljet oikealle puolelle alas. Kulkuneuvo oli pyörinyt harjanteen reunaa pitkin ja loppujen lopuksi se löytyi noin 28 metrin syvyydestä, missä näkyvyys olikin milteipä nolla. Kiinnitimme ohuen turvaköyden traktorin renkaaseen ja nousimme pintaan. Puhaltelimme jäällä hetken aikaa, otimme nostoköydet ja sen jälkeen takaisin avantoon. Nyt oli helppo mennä traktorin luokse, koska se oli köydellä merkitty. Kiinnitimme paksut nostoköydet traktorin toiseen takapyörään kahdesta kohdin ja lähdimme juoksuttamaan niitä takaisin ylöspäin. Noin puolenvälin kohdalla sukellusparini näytti, että köysi ei kulje. Se oli joko loppunut tai sitten se oli kiilautunut traktorin valssin silmään niin, että se ei kulkenut eteenpäin. Minun käsittääkseni Jorkka osoitti merkeillä, että hän aikoo nousta pintaan hakemaan lisää köyttä. Minä vastasin takaisin OK-merkillä, että nouse vaan, minä jään tänne ja odottelen.
Katselin Jorkan nousua avannon reunalle ja samalla tunsin, että omat hengityslaitteet alkavat käydä ahdistaviksi. Ajattelin, että eipä hätää, onhan minulla vielä varailma jäljellä. Tuumin, että odottelen tässä aikani, kunnes Jorma tulee alas, niin jatketaan sitten urakka loppuun. Imin ilmaa pulloista jonkun tovin, kunnes kokeilin vetää varailman päälle vain todetakseni, että olin jo koko ajan käyttänyt varailmaa. Tajusin, että nyt loppuisi ilma. Nyt oli tosi kysymyksessä. Yritin ensin lähteä nousemaan ylöspäin. Nousin tuollaisen pari metriä ja jäin kiinni. Köysi, joka oli alhaalla kiinni traktorissa, oli myös takertunut pullojeni venttiileihin, eikä päästänyt minua liikkumaan. Yritin mennä alaspäin ja pääsinkin jonnkun metrin mutta köysi esti jälleen liikkumisen.
Silloin tuli lievä paniikki, kun totesin, että olin kiinni molemmin päin ja ilma loppuisi. Vettä oli noin 15 metriä. Rimpuilin aikani köydessä, kunnes armelias tajuttomuus tuli. Tämän jälkeen kaikki onkin toisten kertomaa ja huomioitua.
Jälkeenpäin sain tietää, että kun sukellusparini Jorma oli noussut pintaan, narumiehemme Mikko oli ihmetellyt, että mihin minä olin jäänyt. Jorkka vastaavasti oli luullut, että minä olin noussut hänen kanssaan pintaan. Kun Jorkka kääntyi takaisin avantoon, hän näki mitä oi tapahtunut: minä roikuin kuin ruumensäkki köydessä.
Kaverini sukelsi luokseni ja irroitti helposti köyden, joka oli tehnyt silmukan pullojeni venttiilien ympärille. Jorkka antoi minulle laitteistaan ilmaa ja sitten pintaan ja jäälle, mihin minut nostettiin. Heräsin siinä vaiheessa, kun minut käännettiin ympäri. Paineilmapullot sekä painovyö oli riisuttu, pukuni vetoketju oli avattu vyötärölle saakka ja tarkoitus oli aloittaa elvytys. Silloin oksensin puoli Päijännettä sisuksistani, jonka jälkeen kaikki tuntuikin hyvältä. Minut vietiin autolla rantaan maataloon, jossa puin vaatteet päälleni. Tämän jälkeen palasin takaisin jäälle seuraamaan tapahtumien kulkua.
Sukellusparini Jorma kävi vielä uudestaan alhaalla, jolloin hän sai uuden köyden kiinnitettyä traktoriin ja köydet tuotua ylös. Jäällä olevan traktorin kanssa alettiin uponneen kulkuneuvon nostoon, joka sitten sujuikin suhteellisen mutkattomasti. Olimme jäällä niin kauan, kunnes tämä traktori oli tuotu ylös, jonka jälkeen lähdimme kohti Lahtea. Jälkeenpäin mieleeni tuli, että minut pelasti seuramme perustajan antama dumppaustieto: jos saatte vettä suuhunne, nielkää se, älkää vetäkö sitä henkeen. Olin todellakin niellyt vettä valtaisan määrän.
Kotiin päästyä kävin työpaikallani Lahden kaupunginsairaalassa ja kerroin tutulle lääkärille, mitä oli tapahtunut. Hän suoritti minulle pikaisen tarkastuksen ja sanoi, että mitään merkkejä vedenhengittämisestä ei ole. Varmuuden vuoksi hän määräsi penisilliinikuurin, jonka sitten söin.
Jälkeenpäin ihmettelin pikaista ilman loppumista, koska kaksi seitsemän litran pulloa 200 ilmakehän paineessa olisi pitänyt riittää huomattavasti kauemmin, kuin mitä oli riittänyt. Tarkastimme pullot ja kuinka ollakkaan, löytyihän sieltä vika: toisen pullon venttiili vuoti hiljaa. Kyseisenä tapahtuma-aikana en ollut huomannut tätä lainkaan eli todellisuudessa minulla oli ollut vain noin 2/3 täytetystä ilmamäärästä käytössäni.
Joka kerta kun ajan vanhaa 4-tietä Kuhmoisten Ruolahden alueella ajatukseni palaavat väistämättä kyseiseen tapahtumaan. Vasta vuosien saatossa olen oivaltanut, että minähän elän täydellistä jatkoaikaa.
Tässä tapahtumassa oli kaikki ainekset kuolemaan johtavaan sukellusonnettomuuteen. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, vaan tämänkin jälkeen olen tehnyt monia erittäin antoisia sukellusmatkoja ympäri eteläistä Suomea ja sen rannikkoa.
Pingvin 6